Kun lääkäri ei tiedä

Kun lääkäri ei tiedä

Miten potilaan voi odottaa asettavan realistiset odotukset tutkimuksille ja hoitojen teholle jos edes lääkäri itse ei tee sitä? Lääkärin pitäisi ensin pystyä hyväksymään ja myöntämään oma ja lääketieteen yleinen epävarmuus. Vasta sitten potilas voi hyväksyä sen ikävän tosiasian, että lääkäri ei tiedä mikä häntä vaivaa.

Tietämättömyys ja sen myöntäminen on aliarvostettua. Osin siksi moni potilas uskoo lääkäreiden olevan lähes taikureita, joiden voi olettaa pystyvän parantamaan lähes kaikki vaivat.

Se, mistä kirjoitan tässä artikkelissa, ei ole vain minun mielipiteeni, vaan myös moni lääkäri on tehnyt asian osalta ulostuloja. Allen Frances (lääkäri) avaa asian hyvin kirjoituksessaan ”What Should Doctors Do When They Don’t Know What to Do?” Psychology Today -sivustolla.

Tietämättömyys kuuluu asiantuntijuuteen

Lääkäri on alansa asiantuntija. Tietämättömyys ja osaamattomuus kuuluvat asiantuntijuuteen olennaisena osana. Ei voi olla asiantuntija jos ei tiedä mitä ei tiedä. On tavallista, että osaamattomuuden tunne vaan lisääntyy asiantuntijuuden lisääntyessä, eli tietää entistä paremmin miten vähän oikeastaan tietää mistään.

Jos lääkäri ei tiedä ja hän myöntää sen, tekee se minuun suuren vaikutuksen, koska ei kukaan lääkäri voi osata kaikkea edes jostain kapeasta osa-alueesta. Vastaava vaikutus syntyy jos lääkäri toteaa, että hänen määräämänsä lääke voi auttaa, mutta siitä voi olla myös enemmän haittaa kuin hyötyä.

Vastaavasti orastava potilas-lääkärisuhde alkaa tehdä kuolemaa heti alkuunsa jos lääkäri esimerkiksi

  1. Ei voi myöntää ettei tiedä
  2. Ei voi myöntää jos lääketiede tiedä asiasta juuri mitään
  3. Sanoo itsevarmana jotain mitä lääkäri ei voi mitenkään tietää

Tietämättömyyden myöntäminen on ensimmäinen askel kohti kehitystä ja parempaa lopputulosta. Se ei koske vain lääkärin omaa osaamista, vaan lääketieteen tasoa ja tietämystä yleisesti.

Lääketieteen pohjakerroksissa (esim. tutkijoiden piirissä) tämä tietämättömyys myönnetään varmasti helpommin, mutta tiedettä soveltavissa yläkerroksissa, eli lääkäreiden piirissä, on helppo joukkosuggestoida itsensä kuvittelemaan, että lääketiede olisi jotenkin erityisen edistyksellistä. Lääketeollisuuden lääkäreihin kohdistama markkinointi pahentaa asiaa.

Turhaa arvailua

Potilaiden olisi paljon helpompi hyväksyä vaivansa jos lääkärit ja lääketeollisuus eivät antaisi ymmärtää, että lääketiede osaa diagnosoida ja hoitaa kaiken. Todellisuudessa harva lääke parantaa, hoitavien lääkkeiden teho on yleensä vain jonkin verran lumelääkettä parempi ja diagnoosit ovat usein hyvin hataria perustuen vain oireisiin.

British Medical Journal kävi läpi 3 000 hoitoa niiden tehon ja vaikuttavuuden osalta. Niistä vain 11% on selvästi hyödyllisiä. Puolet käytetyistä hoidoista on sellaisia, joiden hyödyllisyydestä ei ole tietoa.

Varsinaiset humpuukihoidot tyrmätään terveydenhuollossa kyllä jyrkästi (sinänsä aiheesta), mutta on ristiriitaista miten oman pesän roskaan suhtaudutaan eri tavalla, joskus jopa uskonnollisella hartaudella. Ikään kuin Bayer-jumalan ensimmäinen käsky olisi: ”Ällös epäile pyhiä kirjoituksiani”.

En tiedä kuvittelevatko jotkut lääkärit ettei potilas huomaa milloin lääkäri ei tiedä, ja siksi vetää pokkana hihasta ässän, jolla pääsee potilaasta eroon tarvitsematta myöntää epävarmuuttaan? Toinen vaihtoehto on ns. tonnin seteli -ilme, jolla voi ohittaa hankalan kysymyksen tai oireen pelkällä tyhjällä tuijotuksella, ja vaihtaa sitten puheenaihetta.

Terveyskeskuksista puhutaan ”arvauskeskuksina”. Uskon sen johtuvan siitä, että lääkäreiden esiintyminen, puheet ja itsevarmuus eivät ole linjassa diagnoosien paikkansapitävyyden ja etenkään hoitojen tehon kanssa. Tuskin terveyskeskuslääkäreitä vähäteltäisiin noin jos asenne, sanat ja teot olisivat paremmin linjassa keskenään.

Kaikki vaivoja ei osata diagnosoida, niitä ei osata parantaa eikä edes hoitaa. Joskus lääkäri ei vaan voi mitään ja potilaan pitää lopulta pärjätä vaivojensa kanssa, on niihin sitten selkeästi todennettavissa oleva elimellinen syy tai ei. Se on vain fakta, eikä sitä pidä liikaa kierrellä ja kaarrella.

Toki lumevaikutuksella on oma osansa, eli mielen voimalla on merkitystä parantumisessakin, mutta mielestäni rehellinen lähestymistapa olisi parempi kuin teeskentely, että lääkkeet tehoavat kuin lääkemainoksissa.

Toisaalta lääkärillä on ymmärrettävästi tarve antaa kuva, että hän osaa vaikka ei osaisikaan. Jos potilas maksaa yksityisen sektorin erikoislääkärikäynnistä vaikka 130 euroa, en ihmettele, että lääkärin on vaikea myöntää ettei tiedä tai ettei osaa auttaa.

Nykyinen systeemi, missä keisarilla kuvitellaan olevan vaatteet päällä, ruokkii turhia lääkärikäyntejä ja resurssien haaskausta. Se on tietysti yksityisten terveydenhuoltolaitosten (ja heidän osakkeenomistajiensa) etu, mutta lääkäripulasta puhuttaessa pitäisi miettiä myös miten hyödyttömiä lääkärikäyntejä voisi vähentää.

Ongelmanratkaisu ja iso kuva

Monesti näkee lääkärin voivottelevan isoa vastuutaan, mutta on ironista, että juuri ihmishengistä vastuussa olevat lääkärit voivat jättää asiakkaansa oman onnensa nojaan. Riittää kun ei tee varsinaisesti virhettä ja vakavat sairaudet on suljettu pois (ks. defensiivinen lääketiede).

Moni ei voi työssään sanoa asiakkaalle ”koita pärjäillä, heippa!”, vaan ongelma pitää selvittää tavalla tai toisella, tai siitä tulee seuraamuksia. Asiakasta ei voi jättää yksin ja todeta, että tutkimusten mukaan kahdella prosentilla asiakkaistamme on vaikea ongelma, jota emme osaa ratkaista.

Oikea asiantuntija joutuu sanomaan usein ettei tiedä, eikä se ole häpeä. Joskus riittää lisäperehtyminen asiaan, mutta ensimmäisenä pitää selvittää mihin ongelma liittyy isossa kuvassa. Asiakkaan varsinaisen ongelman voikin selvittää ihan jollain muulla tavalla kuin miten sitä on yritetty tuloksetta ratkaista.

Vastaavasti lääkärin pitäisi haastavissa tilanteissa yrittää selvittää iso kuva. Miksi potilas on oikeastaan tullut vastaanotolle? Siitä riippuu miten potilasta voi auttaa.

  • Onko pohjimmiltaan kyseessä vakavan sairauden pelko?
  • Onko jokin tietty asia mitä potilas ei saa tehtyä vaivojensa takia (esim. töitä)?
  • Pelkääkö hän toimeentulonsa puolesta jos ei pian pystykään käymään enää töissä?
  • Onko hänellä esimerkiksi kipuja, joiden kanssa hän ei pärjää?
  • Haluaako hän ensisijaisesti vaivoilleen diagnoosin esimerkiksi vakuutuslääketieteellisistä syistä?

Jos potilaalle ei ole tarjota toimivaa lääketieteellistä apua, pitäisi miettiä miten asiakkaan ongelman saisi muuten ratkaistua. Potilas voi esimerkiksi tulla olkapäänsä kanssa kohtuullisesti toimeen muuten, mutta lumityöt pitäisi tehdä eikä se onnistu.

Jos lääkäri ei tiedä miten saada henkilö lumityökuntoon, voi hän silti osata ohjata henkilön suuntaan, millä pääsee ongelmasta yli: miten hankkia lumityöapua, miten saada siihen rahallista tukea tai miten tehdä lumityöt siten, että olkapää rasittuu vähemmän. Ongelmiensa kanssa painiva on helposti ajautunut ajatuksineen nurkkaan niin, että tarvitaan ulkopuolinen kertomaan asioita, jotka voivat vaikuttaa itsestäänselvyydeltä ulkopuolisille.

Realismia peliin

Ei tarvitse olla joka alan asiantuntija, mutta koska lääketiede on vielä kovin kehittymätöntä, eikä pysty usein auttamaan lääketieteellisesti, pitäisi ongelmia osata katsoa laajemmin kuin oman pikku putkensa läpi. Sen putken läpi tuijottelu riittäisi, jos ongelman saisi korjattua yhtä yksiselitteisesti kuin miten putkimies korjaa rikkinäisen putken.

Lääkärin ei tarvitse olla yksin se lääkäreiden MacGyver, vaan hoitotiimin täytyy kokonaisuutena pystyä ongelmanratkaisuun. Lääkärin pitää silti osata kommunikoimalla selvittää miten ja kuka asiakasta voisi parhaiten auttaa, jos asia ei selviä esitiedoista.

Valitettavasti lääkärin sääliä herättävä liukuhihnatyöntekijärooli ei kaikessa hektisyydessään sovellu ihmisten auttamiseen ja todelliseen ongelmanratkaisuun, mutta se on oman juttunsa arvoinen tarina.

Jos lääketiede, lääkärit, potilaat ja yhteiskunta suhtautuisivat lääketieteen ja lääkäreiden kykyihin realistisesti, olisi siitä hyötyä kaikille. Se muutos ei voi lähteä potilaista, eikä se muutos todellakaan lähde lääketeollisuudesta. Lääkäreillä on iso valta tässä asiassa suoraan oman työnsä kautta, mutta myös alansa vaikuttajina siinä, että millaista tietoa maallikoille jaetaan ja miten asioita kommunikoidaan.