Malcharist – jännitystä lääkkeistä

Paul John Scottin Malcharist on fiktiivinen jännityskirja, jonka aiheena on lääketeollisuuden tummempi puoli. Törmäsin kirjaan sattumalta, ja koska se sivuaa sivustollani käsittelemiäni aiheita, ajattelin lukea sen ihan mielenkiinnosta.

Tulen todennäköisesti kirjoittamaan lisää kirja-arvosteluita, mutta fiktio jäänee vähemmälle.

Malcharist

Kansikuva (Malcharist, Paul John Scott)

Paul John Scott on yhdysvaltalainen toimittaja, ja tämä on hänen ensimmäinen kirjansa. Hän kertoo vuonna 2020 julkaistun kirjan taustoja verkkosivuillaan. Kirjan on painanut Samizdat House, joka julkaisee terveysaiheista kirjallisuutta, jolle voi aihepiirinsä takia olla vaikea löytää kustantajaa. Samizdatin takana on David Healy (psykiatri), joka on äänekäs lääketurvallisuuden puolestapuhuja. Kirjaa ei ole ainakaan vielä käännetty suomeksi.

Malcharist kertoo haamukirjoittajasta, joka jalostaa työkseen lääkeyhtiöiden tuottaman tutkimustiedon julkaisukelpoiseen (ja samalla tilaajalleen edulliseen) muotoon. Toinen päähenkilö on toimittaja, joka ajautuu kirjoittamaan eräästä uudesta lääkkeestä, ja sitä kautta kulkeutuu yhä syvemmälle lääkehoidon tummiin vesiin.

Tyylin ja juonen osalta siinä on John Grishamin kirjoista tuttuja piirteitä: Daavid vastaan Goljat ja kylmä megakorporaatio pahiksena. Tarinan juoni kulkee jouhevasti, mutta välillä kerronnassa näkyy lievää toimittajamaisuutta.

Taustojen kertominen on toki tärkeää, koska lääketeollisuuden metkut eivät ole ennestään tuttuja kaikille lukijoille. Asioiden taustoittamisen takia kirjalla ei ole vain viihdearvoa, vaan lisäksi se nostaa esiin todellisia lääkehoitoon liittyviä ongelmia.

Vaikka tarina on fiktiivinen, voisi se pitkälti olla totta. Malcharist käsittelee hyvin monia todellisia lääketieteen ja lääketieteellisen tutkimuksen ongelmia: haamukirjoittaminen, medikalisointi, off-label-käyttö, julkaisuharha, mielipidejohtajat, markkinoinnin muodot ja voima, tutkimusdatan salailu, potilasjärjestöjen käyttö kaupallisiin tarkoituksiin, lääkkeen haittaprofiilin manipulointi vääristelemällä kontrolliryhmän haittoja, lääkehaittojen vähättely jne.

Pohdintaa

Haamukirjoittaminen, kuten muutkin kirjassa esiin nostetut ongelmat, on todellinen ongelma. Merkittävän osan julkaistavista tutkimuksista kirjoittaa aivan joku muu kuin ne, joiden nimet näkyvät otsikon alla.

Ongelma on isoimmillaan kun lääkeyhtiön haamukirjoittaja kirjoittaa asiat toimeksiantajalleen edullisella tavalla, ja kunnian ottaa joku nimekäs mielipidevaikuttaja. Tällä tavoin artikkelille saadaan mahdollisimman suuri näkyvyys ja vaikuttavuus sen lisäksi, että itse lääke saadaan näyttämään paremmalta kuin mitä se todellisuus on.

Lääketutkimusten teko on usein hajautettu. Yksinkertaistetusti voi sanoa, että tiedot keräävä taho vain kerää tiedot, toinen alihankkija analysoi ja sillä joka kirjoittaa julkaisuun päätyvän artikkelin, ei ole pääsyä itse tutkimusdataan. Kirjoittaja siis ikään kuin tekee siitä lenkkimakkarasta (puolivalmiste itsessään) valmiin einesaterian, joka on helppo valmistaa mikrossa, eikä loppukäyttäjän (syöjän) tarvitse todellisuudessa tietää mitä syö.

Eikö näytön pitäisi olla tieteessä se merkittävä asia, eikä se kuka asiaa on tutkinut? On tietysti ymmärrettävää, että jos raaka tutkimusdata (ja ensimmäiset jalosteetkin) ovat salaisia ”kaupallisista syistä”, niin silloin aletaan olla uskon asioiden äärellä lääkkeen tehon ja turvallisuuden suhteen.

Malcharist tuo esiin myös tämän uskon teeman, eli jos ei ole mahdollista vakuuttaa faktoilla, tarvitaan uskonjohtajia ja pyhiksi julistettuja kirjoituksia, jotta harmaasta mössöstä saadaan riittävän mustaa tai valkoista.

Erään tutkimuksen mukaan 65% amerikkalaisista lääkäreistä uskoo jumalaan. Jos niin moni luottaa tuhansia vuosia vanhoihin, pyhiksi julistettuihin kirjoituksiin, lienee sitäkin vaikeampaa kyseenalaistaa riittämättömään tai vääristeltyyn näyttöön perustuvaa lääketieteellistä tutkimusta, joka on näennäisesti puettu tieteelliseen kaapuun.

On helppo nauraa yksisarvishoidoille, joiden vaikutusmekanismi ei kestä edes pintapuolista tieteellistä tarkastelua. Entä jos lääkeyhtiön kehittämän molekyylin X väitetään vaikuttavan mekanismilla Y siten, että se hoitaa sairautta Z? Ei sen teho ole välttämättä yksisarvishoitoa parempi, mutta hankalampi sille on nauraa ensikuulemalla.

Loppusanat

Suomessa tilanne ei ole sama kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, mutta koska Suomi ei ole saari, eikä itse keksi ja tutki lääkkeitään, näkyvät globaalin lääketeollisuuden toiminnan vaikutukset ja lieve-ilmiöt täälläkin monin eri tavoin.

Kirjaa voi suositella niille, joita kiinnostavat vetävät tarinat. Fiktiivisyydestään huolimatta se myös avaa hyvin sitä, miten lääkkeitä saadaan tuotua markkinoille kyseenalaisin keinoin, ja mitä eri markkinoinnin muotoja ja silmänkääntötemppuja käytetään hyväksi. Sitä voi siis suositella myös terveydenhuollon ammattilaisille, joille aihe ei ole tullut vielä tutuksi.

Jos tarina (tai aihe) tuntuu epäuskottavalta, niin aiheesta kyllä löytyy paljon myös tietokirjamaisempia teoksia. Jos sellaiset kiinnostavat, niin kannattaa tutustua esimerkiksi nimiin Ben Goldacre, Marcia Angell, Peter Gøtzsche ja Markku Myllykangas. Totuus on usein vielä tarua ihmeellisempi.

Jännitystarinana Malcharist on sujuvasti luettava, ja harvinaisempi aihepiiri ja taustoittaminen on plussaa. Kirja on saatavilla esim. Amazonista.

****